Läppäri lähti matkaan :)

Kävin tänään lentokentällä viemässä tietokoneen ja kameran Katille, joka oli lähdössä Etiopiaan ja lupautunut toimittamaan koneen Bezuneshille asti. Fiilis oli mitä mahtavin, Etiopiaan lähtevät naiset loistivat iloa ja intoa ja se ei voinut olla tarttumatta! "Vauva lähtee maailmalle", intoili Kati kun pidimme yhdessä läppärilaukkua valokuvaa varten. Tilanne kieltämättä tuntui suurelta, en osaa selittää miksi. Se vain tuntui todella merkitykselliseltä. Kiitos muuten vielä Lissulle, joka lahjoitti läppärilaukun! Ihmeellistä, miten asiat järjestyy!

Kati, minä ja läppäri :)

Ihmettelen välillä, että olinko se todella minä, joka tämän projektin laitoin alulle, vai oliko se kuitenkin tämä projekti joka vain nakitti minut hoitamaan käytännön asiat? :) Siitä on suunnilleen tasan vuosi, kun luin Bezuneshin haastattelun MeNaiset-lehdestä. Tuntuu uskomattomalta, että nyt ollaan tässä pisteessä! Samalla tuntuu mahtavalta, että näin "helposti" ja "pienellä vaivalla" ollaan pystytty vaikuttamaan näin paljon! 

No, ei se oikeastaan helppoa tai vähävaivaista ollut etenkään se ensimmäinen shokkivaihe, kun asia räjähti tajuntaani. Se oli kyllä hyvin raskasta, siis todella. Mutta asian piti kolahtaa todella syvälle. Nyt näen, että oli hyvä, että asia vaivasi minua niin tuskaisen paljon ja piinaavan pitkään, koska sen takia minun oli lopulta pakko tehdä asialle jotain. Se oli todellakin sisäinen pakko, itsekäs motiivi, että haluan tämän päänsisäisen piinan loppuvan.

Mutta sitten kun sain sen välähdyksen, että miten tämä asia voisi olla ratkaistavissa niin alkoi yhtäkkiä tuntumaan, että asiat tapahtuvat kuin itsestään, että ne vain loksahtelevat ja minä katselen ihmeissäni sivusta! Ja kun lopultakin, monen mutkan ja viiveen kautta sain vastauksen Bezuneshilta, tuntui melkein kuin olisin saanut yhteyden vanhaan rakkaaseen ystävään tai sisareen! Vastassani oli erittäin älykäs, motivoitunut ja omatoiminen nainen. Hyvin rohkea ja todella valmis ryhtymään hommiin. Kuin pikajuoksija, joka odottaa merkkiä, että milloin saa ampaista eteenpäin. Häntä ei tarvinnut patistaa tai ohjailla vähääkään. Hänellä oli ideat ja toimintamallit jo valmiiksi mietittynä, aivan kuin olisi tiennyt, että kohta se alkaa. Uskomatonta, miten upea tunne siitä tulee kun asiat loksahtelevat!!

Olen myös erittäin kiitollinen siitä, että saimme tukiringin kasaan näin helposti ja nopeasti! Todellakin ihmettelen, että minäkö tämän olen tehnyt? En osaa ottaa mitään propseja tästä itselleni. Minähän olen vain ollut maailmankaikkeuden palveluksessa ja voin vain sanoa, että se on todella kiitollinen osa! Palkka on se paras mahdollinen: siunauksenomainen tunne siitä, että tekee jotakin merkityksellistä. Ja merkityksellisyyden – tarkoituksellisuuden tunne, sitä ei taidakaan saada mistään muualta niin vahvasti kuin maailmankaikkeuden palveluksessa olemisesta :) Huh, taidan pakahtua tähän tunteeseen hetkeksi. Palataan! :)